Riitaa nimistä

Sukututkijoilla on yksi yleinen kiistakapula, joka tavalla tai toisella koskettaa kaikkia sukututkijoita; kukapa meistä ei olisi jossain vaiheessa joutunut miettimään etunimien kirjottamistapoja ja -käytäntöjä.

Lyhyesti: On olemassa ainakin neljä erilaista tapaa merkitä henkilöiden etunimet sukututkimukseen.

  • Etunimet kirjotetaan siinä muodossa missä ne on kirjotettu kastekirjaan (tai ensimmäiseen rippikirjaan)
  • Etunimet kirjotetaan siinä muodossa kuin ne on kirjotettu henkilön kuoleman aikoihin (tai haudattujen luetteloon)
  • Ruotsiksi tai latinaksi kirjotetut etunimet suomennetaan erilaisten enemmän tai vähemmän mutuilujen perusteella
  • Etunimet kirjotetaan ruotsiksi tai latinaksi, jos ne on ko. aikana niin kirkonkirjoihin kirjotettu, mutta kirjotusasu standardoidaan

Lopulta ei ole hirveän oleellista, mitä näistä tavoista käytetään, kunhan tutkimuksessa noudatetaan tapaa kokoajan ja lukija sekä tietää että ymmärtää merkintätavan. Viimeinen yllämainituista neljästä on minun käyttämäni tapa, sillä poikkeuksella, että 1860 tai myöhemmin syntyneet on merkitty tutkimuksessa suomennetuilla nimillä, jotka on tarkastettu suomeksi kirjotetuista rippikirjoista.

Karrikoiden. Minusta on vain fennomaanista hienostelua alkaa suomentamaan henkilöiden etunimiä, kun ne ovat kirjotettu aikanaan ruotsiksi tai latinaksi. Eikai kukaan nykyistenkään ihmisten kohdalla alkaisi väestörekisterissä olevia nimiä muuttamaan puhuttelunimiksi, etenkin tietämättä ehdottoman varmasti. Vai merkitsisikö joku Jaakon Jakeksi sukututkimukseensa, vaikka Jaakko lukisi virallisissa tiedoissa? Henkilön lisätietoihin varmistettu puhuttelunimi tietenkin sopii ja kuuluukin.

Pitää muistaa, että nimet ovat vain henkilöiden tunnisteita, keinoja joilla voidaan erottaa henkilöt toisistaan. Sukututkimuksen kannalta ei ole oleellista millä kielellä (tai vaikka numeroilla) henkilöt yksilöidään. Se oleellisin eli henkilökuva muodostuu nimen sijasta kaikesta henkilön ympärillä olevasta ja siitä mitä hän on eläessään tehnyt.

Sukunimien, ”sukunimien” ja lisänimien merkitseminen on sitten oma päänvaivansa. Sukunimet ovat helppoja, joskaan aina ei voi olla aivan varma, että missä määrin sukunimi perityi jälkipolville. Käsityöläisten ja sotilaiden ”sukunimet” eivät pääasiallisesti periytyneet, vaikka sitäkin silti tapahtui. Eniten päänvaivaa tulee talojen nimistä. Minkä talon nimen kirjottaa kenttään, johon pitäisi periaatteessa kirjottaa henkilön sukunimi? Sitten on vielä sekin ongelma, että saako suvusta yleisesti käytetyn nimen (esim. Folkunga) merkitä puuttuvan sukunimen paikalle, mikäli henkilö ei ole tiettävästi käyttänyt ko. nimeä – tässähän kyseessä ei ole sukunimi, vaan suvun nimi.

Oma ratkaisuni on, että tähän kirjotan syntymätalon nimen ja muiden talojen nimet myöhemmät sukunimet kenttään – talon nimet standardoin yleensä suomeksi, koska niin ne on merkitty kirjoihinkin. Omaan ratkaisuuni on kyllä se poikkeus, että mikäli henkilö alkaa käyttämään vakiintunutta sukunimeä/lisänimeä, niin merkitsen sen sukunimikenttään ja vaihdan syntymätalon nimen muiden sukunimien kenttään. Suvun nimen käytöstä sukunimikentässä olen päätynyt siihen, että käytän sitä selvyyden vuoksi, mikäli henkilölle ei voi merkitä mitään muuta sukunimeä. On sukututkimuksen kannalta hyödyllisempää ja helpottavaa, että henkilöllä on jokin looginen nimi sukunimikentässä.

 

Mainokset

Tietoja Riku Korvenpää

Truth seeker and thinker, tired one.
Kategoria(t): Erikoista, Sukututkimus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s