Museopäivä Tampereella

Vietin eilen museopäivän Tampereella ja ensimmäistä kertaa museopäivä oli kokonaisuutena aika tylsä ilmestys. Näyttelyistä mikään ei oikein tuntunut kiehtovalta tai saanut pysähtymään, joten koko kierros oli tehty ennätyksellisessä kolmessa tunnissa. Sitten jäikin reilusti aikaa syödä ja lopulta enemmän kuin tarpeeksi luppoaikaa, jonka kulutin oikein villisti kryptolehden parissa.
Päivän parhaat teokset olivat ehdottomasti Taidekeskus Mältinrannassa, mutta ei niistäkään mikään hirveästi vedonnut minuun.
Sara Hildénin Berlinde De Bruyckeren näyttely osoittautui odotettua tylsemmäksi ja vahateosten osalta myös huonolla tavalla oudoksi. Lähinnä tuli hieman surullinen olo hevosten nahkojen käytöstä – niin mahtavat eläimet ansaitsivat jotain parempaa.
Tampereen taidemuseossa oli näytteillä Anita Snelmannin teoksia kahdessakin kerroksessa ja hänen maalausjälkensä ei ollut kovin kaunista katseltavaa. Hyvin suttuista ja viimeistelemätöntä. Moni maalaus itseasiassa olisi ollut ihan hieno, jos maalausjälki olisi ollut kauniimpi. Silmälasien ohitse katsomalla moni teos näyttäytikin paljon kauniimpana, mutta kuinka normaali näöllä varustetut ihmiset nauttivat teosten kauneudesta – katsomalla niitä tavallista kauempaa, otaksun.
Tuli katsoneeksi myös muita näyttelyitä, mutta nämä kaksi jäivät pääasiassa mieleen ja kumpikaan ei jäänyt mieleen positiivisen kokemuksen takia. Noh tällaista se on elää taidemaailmassa ja kuluttaa taidetta hyvin laaja-alaisesti. Joskus jokaisesta näyttelystä löytyy todellisia helmiä ja joskus niitä taas ei löydy yhdestäkään näyttelystä.
Pääsylippuna oli tänään, kuten aina ennenkin, Museokortti.

Mainokset

Museokortti!

Museokortti
Museokortti saapui postin mukana.

Posti toi tänään Museokortin, joka on ehkä lompakon korteista se kaikista kivoin. Ostin museokortin käydessäni Pirkon kanssa Kotkan merikeskuksessa. Siitä on nyt melkein kolme viikkoa. Laskin juuri, että tämän kolmen viikon aikana olen tainnut käyttää Museokorttia jo puolen arvon verran. Minulle Museokortti on siis varsin kannattava hankinta.

Minun kohdallani Museokortti on jo lisännyt museokäyntejä, sillä Helsingissä käydessäni poikkesin Sinebrychoffin museolle katselemaan grafiikkaa vain koska satuin menemään siitä ohitse museokorttini kanssa. Samoin olen käynyt Holvissa jo yhden ylimääräisen kerran Museokortilla.

Jännää, että Museot.fi-sivun museohaussa museokorttimuseoina näkyvät myös Jyväskylän yliopiston molemmat museot, vaikka niihin pääsee ilmaiseksi kuka tahansa. Onhan se toki markkinointikeino tuokin. ”Meille pääset ilmaiseksi museokortilla, niin pääset kyllä ilman korttiakin”.

 

Kulttuuriperjantai tiistaina

Tavallisesti olen käynyt museoissa perjantaisin, mutta nyt museokortin turvin kävinkin vaihteeksi tiistaina. Päivän kohteita olivat vaihtuvat näyttelyt sekä Keski-Suomen museolla että Holvissa. Pysyvissä näyttelyissä olen käynyt jo sen verta monta kertaa, että jätin ne väliin tällä kertaa.

Keski-Suomen museon alakerrassa on esillä mitalitaidetta käsittelevä Mitalin kaksi puolta – se on fifty sixty -näyttely. Nimestään huolimatta näyttelyvieras oppii, että mitalissa on kolme puolta – se reuna on yksi puoli. Näyttelyssä on esillä Matti Järvisen kaikki urheilumitalit pinottuna kirkkaassa muoviputkessa. Aika vaikuttava pino! Matti Nykäsen mitalikokoelma oli myös aika hieno. Opin myös, että olympialaisten kultamitali ei enää nykyään ole oikeasti kultaa, vaan kullattua hopeaa.

Taidehallissa, K-S museon ylimmässä kerroksessa, on esillä Dimensio – Nyt -näyttely, joka esittelee Dimensio-ryhmän tämän hetkisten jäsenten taidetta. Hyvin monipuolista nykytaidetta. Vähän veikkaan, että yksi taideteoksista ei toiminut ihan tarkoitetulla tavalla. Kahvikupillinen vettä olisi varmaan auttanut tilanteessa. Käykää joskus katsomassa leijuuko taidehallissa saippuakuplia.

Kumpikaan K-S museon näyttelyistä ei oikein vedonnut minuun tai tuntunut hirveän mielenkiintoiselta. Ehkä etenkin mitalinäyttelystä olisi saanut enemmän irti virkeämpänä päivänä. Nykytaiteesta taas ei koskaan oikein tiedä, joskus se vain ei tunnu toimivan vaikka kuinka yrittäisi.

Jyväskylän kaupungin taidemuseon, Holvin alagalleriassa on esillä Sampo Malinin Muunneltua totuutta -näyttely, joka näyttelyn infon mukaan käsittelee tiedonjakamista ja sen tavoitteellisuutta. Minulta jäi tämän näyttelyn punainen lanka löytämättä, sillä en oikein hahmota miten tiedonjakaminen näissä teoksissa ilmentyy. Ehkä tämä selviää kuraattorin kierroksella perjantaina, mikäli muistan sinne mennä.

Holvin päänäytely, Mutatis Mutandis, esittelee Tommi Toijan Muukalaiset-veistoksia, jotka on ovat humanoidisia, mutta vääristyneitä ja rikkinäisiä. Monissa veistoksissa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta veistoksien suuresta määrästä johtuen on vaikea perehtyä kaikkiin. Näin jälkeenpäin ne ovat muusaantuneet päässä yhdeksi monimutkaisesti ja ahdistavaksi veistokseksi, joka edustaa jollain tapaa kaikkia näyttelyn hahmoja.

MuseoKahvia
Museokahvia Jyväskylän taidemuseosta.

Holvin museokaupassa oli vielä myynnissä edelliseen näyttelyyn, Matkalla Maan keskipisteeseen, liittyvä Paahtimo Pavun valmistama luomukahvi. Olen joskus ennenkin tuoksutellut pussia, mutta tänään päätin sen sitten ostaa. Ihan hyvää kahvia. Täytyyhän sen olla, kun on kyse museokahvista : ) Museokaupasta mukaani tarttui myös yksi postikortti, joka sopii täydellisesti ystävänpäiväksi. Ainakin toivottavasti se sopii.

Nooran kanssa oli eilen puhe teineistä ja museoista. Miksi teinit käyvät museoissa harvoin ja pitäisikö museoiden erikoistua nuorisoon? Tänään oli ilahduttavaa nähdä neljän oletettavasti lukiolaistytön ryhmä istumassa Holvin yläkerrassa penkillä. Taiteen sijasta he taisivat kyllä puhua kurssivalinnoista. Olivat kuitenkin tulleet museoon ja se on hyvä.

Minä ja musiikki 2015

Musiikkimakuni ei kokenut suuria mullistuksia tänä vuonna. Se on edellisten vuosien tavoin saanut paljon vaikutteita Annikasta, mutta omat varhaisemmat, pääosin klassiset, mieltymykset näkyvät edelleen selkeinä.

Suurin yksittäinen muutos oli syksyllä tapahtunut Spotifysta luopuminen. Ei huvittanut maksaa kaksinkertaista hintaa Premiumista, kun kaikki tarpeeni tyydyttävä Unlimited poistui valikoimista. Youtube, kirjasto ja radio ovat tyydyttäneet musiikin tarpeeni ihan hyvin.

Musiikin kulutusta tilastoiva Last.FM-palvelu sanoo vuoden 2015 tärkeimmäksi artistiksi Yle Radioteatterin, mikä johtuu Knalli ja Sateevarjo -faniudestani. Ensimmäinen oikea muusikko eli Inna (Youtube) löytyy kakkossijalta. Inna on yksi selkeimmistä Annika-vaikutteista. Hämmentävää miten paljon olen oppinut pitämään Innan musiikista.

Artistiluettelon kolmas ja neljäs sija edustavat jo paljon perinteisempää minua eli Arcangelo Corelli ja Kaartin soittokunta. Corellin Conserto grosso on vain mahtava kokonaisuus ja varmaankaan en ole juuri muuta Corellilta kuunnellutkaan koko vuoden aikana.

Jacques Loussier Trion versiota Bachin Goldberg variaatioista on tullut kuunneltua näemmä hämmentävän vähän tai sitten se ei vain ole jostain syystä omalta koneelta rekisteröitynyt kuunnelluksi. Ostin hankalasti saatavissa olevan CD-levyn muutama vuosi sitten ja yhdessä vaiheessa kuuntelin sitä jatkuvasti. Etenkin unimusiikkina. Viime aikoina olen kuunnllut unimusiikkina Knallia ja Sateenvarjoa.

Last.FM-palvelussa näkyy vain osa musiikin kulutuksestani, kun se ei huomioi mp3-soittimellani tai puhelimellani kuuntelemaani musiikkia eikä Youtubesta kuunneltuja ennen tätä päivää. Näyttää tosin siltä, että Youtubestakaan läheskään kaikkia kappaleita ei merkitä tilastoihin.

Vuoden aikana olen käynyt yhdessä konsertissa. Minulta jäivät väliin jopa perinteiset Yläkaupungin yön konsertit, kun geokävely Metsoreitillä osui edeltävään päivään. Se ainuto konsertti oli Barry Douglasin pianokonsertti Mäntän musiikkijuhlien yhteydessä. Se oli oikein kiva konsertti.

Steemipunkkia!

Kuka nyt ei tykkäisi hellyttävästä Doctor Whosta? Peter Capaldin Tohtori on aika rock-henkinen, mutta varhaisemmat kaudet ovat olleet steampunk-henkisiä, etenkin Tardis. Kuinka moni osaa nimetä jotain muuta steampunkkia? Ei, Jules Verne tai H.G. Wells eivät kelpaa.

steemipunkkia
Höyryä ja helvetinkoneita -antologia.

Syksyn aikana tutustuin Osuuskumma kirjoihin ja niiden joukossa kahteen höyrypunkkiantologiaan: Steampunk! – Koneita ja korsetteja sekä Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita. Antologiat kannattaa lukea tässä järjestyksessä, koska jotkin novelleista ovat jatkonovelleja. En ole aiemmin ollut, Tohtoria lukuunottamatta, suuremmin kiinnostunut steampunkista, mutta nämä novellit ehdottomasti ovat saaneet minun mekaanisen sydämeni raksuttamaan hieman kiivaammin.

Novellit ovat vaikea kirjallisuuden tyyppi luettavaksi, tai ainakin se poikkeaa muusta kertomakirjallisuudesta, mutta siitä huolimatta novellit ovat täydellinen ratkaisu, kun ei jaksa lukea yhteen menoon mitään täyspitkiä romaaneja. Pitäisi varmaan kirjastosta etsiä lukion äidinkielen oppikirjoja ja kerrata sekä täydentää, mitä lukiossa novellianalyysista opetettiinkaan.

Toisen antologian esipuheessa todetaan, ettei steampunkkia voi absoluuttisesti määritellä, koska kyseessä on rajanvetoja vastustava ja haastava. Periaatteessa kyse on useimmitenkin kuitenkin scifistisestä vaihtoehtohistoriasta viktoriaanisen ajan viitekehyksessä.

Jos lukija haluaa tutustua steampunkkiin, voin kivihiilen kuumentaman höyryn lämpimästi suositella Steampunk! – Koneita ja korsetteja -antologiaa aloitukseksi ja jatko-osaa sen jatkoksi.

Riku sarjakuvien maassa

Olen jo pitkään lukenut trippimuotoisia sarjakuvia, kuten Hesarissa ilmestyviä Fingerporia ja Viiviä ja Wagneria, mutta olen pikku hiljaa tehnyt tuttavuutta myös sarjakuvakirjoihin, jopa eksoottiseen mangaankin.

Aina ei jaksa lukea romaaneita tai mitään ”järkevää”, mutta silti saattaa tehdä mieli lukea jotain. Sarjakuvat tuntuvat sopivan tällaisiin hetkiini erittäin hyvin. Enemmän tietysti saa irti, jos lukee täysin pirteänä.

Suurin osa kirjastosta lainaamistani sarjakuvista on osoittautunut positiivisiksi kokemuksiksi, mikä on todella rohkaisevaa tällaisen aloittelijan kannalta. Tietysti, kuten kirjojenkin kohdalla, vastaan tulee sarjakuvia, joista ei pidä. Mitä suttuisempi kuvitus tai sekaisempi kerronta, sitä huonommalta sarjakuva minusta tuntuu.

DSC00276
Teräsmies-sarjan Maa yksi tai The X Files Project Aquarius eivät pääse minun suosikkieni listalleni.

Teräsmiessarjan Maa yksi, osa yksi -sarjakuva vaikutti aika tylsältä ja mitään sanomattomalta, mutta ehkä olen liian vanha ajatellen kohderyhmää. Supersankarisarjakuvat varmaan puhuttelevat enemmän 10 – 20 -vuotiaita.

The X-Files Project Aquariuksen lukemisesta on jo hetki aikaa, mutta muistaakseni* se oli kohtuullisen sekavasti toteutettu teos, mistä mielenkiintoinen tarina kärsi huomattavasti.

DSC00318
Sarjakuvien suuri nimi Neil Gaiman kuuluu pakolliseen lukemistoon.

Nykyisen sarjakuvatutkimusmatkani ensimmäisiä teoksia olivat Neil Gaimanin (wikipedia) Coraline ja Neverwhere, jotka molemmat tekivät minuun suuren vaikutuksen sekä tarinalla että kuvituksella. Nyt minulla on lukuinspiraatiota odottamassa Sandman-sarjasta toinen ja kolmas osa. Ensimmäisen osan luin kirjastossa** yhdellä istumalla saatuani sen käteeni. Luultavasti ahmin nuokin inspiraation tullen kerralla. Sen verta lyhyitä ovat.

DSC00274
Keiji Nakazawan Hiroshiman poika kuuluu suosikkeihini.

Pyytäessäni joiltain kavereiltani suosituksia sarjakuvista, Noora kehotti minua tutustumaan Keiji Nakazawan Hiroshiman (wikipedia) poika -mangaan. Ajatus japanilaisen sarjakuvan lukemisesta tuntui vähän oudolta, mutta onneksi etsin kirjan käsiini.  Kirjassa on kerrottu erittäin mielenkiintoisesti ja mukaansa tempaavasti toisen maailmansodan aikainen arki Hiroshiman kaupungissa ennen ja jälkeen Little Boyn.

Hiroshiman pojan kahdesta suomeksi julkaistusta osasta ensimmäinen on luettavissa länsimaiseen tapaan vasemmalta oikealle, mutta sarjan toinen osa luetaan japanilaiseen tapaan oikealta vasemmalle. Eipä se paljoa lukemista haitannut, kun yhdeltä istumalta kirjastossa ahmin koko toisen osan. Vähän harmittaa, ettei sarjan muita osia ole julkaistu suomeksi – englanniksi käännettyjäkään kirjoja ei löydy Jyväskylästä.

Sarjakuvat ovat tulleet pysyvästi osaksi minun lukemistoani. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia. Riippuu varmaan sarjakuvasta.

Jälkihuomautukset:
*) Olisi kiva pitää lukupäiväkirjaa, mutta se on liian vaivalloista
**) Jyväskylän pääkirjaston toisen kerroksen keskellä on todella mukavia tuoleja, joissa istuessa vierähtää huomaamatta pari tuntia kirjan kanssa.

Kirja joka saa voimaan pahoin

Eräänä päivänä seikkailin maakuntakirjastossa kolmen tunnin ajan, kun en jostain syystä löytänyt sieltä ulos nopeammin. Halloween oli jo takana päin, mutta silti päädyin lainaamaan kirjan kauhuosastolta. Lopulta pääsin, kirja laukussa, ulos.

Kuva kirjasta ja kynttilästä.
Laventelikynttilä sopii hyvin yhteen Ruumiittomat-antologian kanssa. Kirja on vähän kärsinyt, aivan kuin joku olisi säilyttänyt sitä rullalle käärittynä.

Lainasin Osuuskumman julkaiseman Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja -kokoelman. Tavallisesti en lue kauhua. Nyt lainasin sitä kokonaisen antologiallisen! Halusin lukea jotain tavallisuudesta poikkeavaa, ja kustantajan nimi vetosi minuun jo heti ensi silmäykseltä.

Antologiassa on neljätoista suomalaista kummitusnovellia. Yksikään novelli ei ole täysin perinteinen tarina; vähintäänkin näkökulma vanhaan ideaan on tuore. Tässä mielessä kirja oli juuri sitä mitä etsinkin, jotain poikkeavaa.

Tarinoiden mukaansatempaavuudesta huolimatta en pystynyt lukemaan kirjaa yhdeltä istumalta; niin voimakkaasti kirja sai minut voimaan pahoin joissain kohteissa. Novelleissa ei virtaa veri, suolenpätkät eivät lennä eivätkä aivottomat zombiet vaella kaduilla. Kaikkine kummituksineen kertomukset ovat hyvin arkipäiväisiä ja todentuntuisia, joten voimakas tunnereaktio ei välttämättä ole kovin suuri yllätys näitä lukiessa.

Osuuskumma on vuonna 2012 perustettu osuuskuntamuotoinen (kuka olisikaan nimestä voinut arvata) kustantamo, joka on erikoistunut kummallisempaan fantasiaan, scifiin ja kauhuun. En ole kustantamon julkaisuihin yllä mainittua kirjaa lukuunottamatta tutustunut, mutta nimestä voisi päätellä, että julkaistu kirjallisuus sijoittuisi muutenkin uuskumman (wiki) kenttään.

Summa summarum: Suosittelen kirjaa ihmisille, jotka haluavat lukea jotain perinteisestä kauhusta ja kirjallisuudesta poikkeavaa. Tämä kirja sopii myös kauhusta pitämättömälle lukijalle kurkistukseksi genrerajan taa. En suosittele kirjaa, jos lukija ahdistuu herkästi; mahdollisesti ahdistavia kohtia tässä kirjassa on aika paljon.