Minä ja musiikki 2015

Musiikkimakuni ei kokenut suuria mullistuksia tänä vuonna. Se on edellisten vuosien tavoin saanut paljon vaikutteita Annikasta, mutta omat varhaisemmat, pääosin klassiset, mieltymykset näkyvät edelleen selkeinä.

Suurin yksittäinen muutos oli syksyllä tapahtunut Spotifysta luopuminen. Ei huvittanut maksaa kaksinkertaista hintaa Premiumista, kun kaikki tarpeeni tyydyttävä Unlimited poistui valikoimista. Youtube, kirjasto ja radio ovat tyydyttäneet musiikin tarpeeni ihan hyvin.

Musiikin kulutusta tilastoiva Last.FM-palvelu sanoo vuoden 2015 tärkeimmäksi artistiksi Yle Radioteatterin, mikä johtuu Knalli ja Sateevarjo -faniudestani. Ensimmäinen oikea muusikko eli Inna (Youtube) löytyy kakkossijalta. Inna on yksi selkeimmistä Annika-vaikutteista. Hämmentävää miten paljon olen oppinut pitämään Innan musiikista.

Artistiluettelon kolmas ja neljäs sija edustavat jo paljon perinteisempää minua eli Arcangelo Corelli ja Kaartin soittokunta. Corellin Conserto grosso on vain mahtava kokonaisuus ja varmaankaan en ole juuri muuta Corellilta kuunnellutkaan koko vuoden aikana.

Jacques Loussier Trion versiota Bachin Goldberg variaatioista on tullut kuunneltua näemmä hämmentävän vähän tai sitten se ei vain ole jostain syystä omalta koneelta rekisteröitynyt kuunnelluksi. Ostin hankalasti saatavissa olevan CD-levyn muutama vuosi sitten ja yhdessä vaiheessa kuuntelin sitä jatkuvasti. Etenkin unimusiikkina. Viime aikoina olen kuunnllut unimusiikkina Knallia ja Sateenvarjoa.

Last.FM-palvelussa näkyy vain osa musiikin kulutuksestani, kun se ei huomioi mp3-soittimellani tai puhelimellani kuuntelemaani musiikkia eikä Youtubesta kuunneltuja ennen tätä päivää. Näyttää tosin siltä, että Youtubestakaan läheskään kaikkia kappaleita ei merkitä tilastoihin.

Vuoden aikana olen käynyt yhdessä konsertissa. Minulta jäivät väliin jopa perinteiset Yläkaupungin yön konsertit, kun geokävely Metsoreitillä osui edeltävään päivään. Se ainuto konsertti oli Barry Douglasin pianokonsertti Mäntän musiikkijuhlien yhteydessä. Se oli oikein kiva konsertti.

Mainokset

Hyvät ja pahat joululaulut

Syksyllä kohistiin, kuinka seurakunnat ovat puuttuneet kirkkokonserttien joululauluvalikoimaan. Nyt jouluna päivitellään jälleen joululauluja, kun ne suomalaiset ovat masentavia valitusvirsiä. Esimerkkeinä mainitaan esimerkiksi Varpunen jouluaamuna (Youtube haku) ja Sylvian joululaulu (Youtube haku).

Ensimmäinen sivu Piae Cantioneksesta, 1582. Kuva: Wikimedia Commons.
Ensimmäinen sivu Piae Cantioneksesta, 1582. Kuva: Wikimedia Commons.

Siihen suureen ja myyttiseen suomalaiseen mielialaan soveltuvat nämä joidenkin mielestä surumieliset joululaulut. Näin ainakin kuulee toistuvasti sanottavan. Minä en ole kuullut yhtäkään surumielistä joululaulua. Kaikissa niissä on tavalla tai toisella mukana toivo ihmisten hyvyydestä ja iankaikkisesta elämästä Taivaassa. Esimerkiksi Varpunen jouluaamuna sisältää erittäin selkeästi molemmat.

Parhaat joululaulut ovat ehdottomasti oopperalaulajien ja kuorojen esittämiä – joitakin poikkeuksia toki on. Osa joululaulujen merkityksestä tulee esityksen mahtavuudesta ja siihen on aika vaikea päästä ilman ammattitaitoista laulajaa ja hyvää kuoroa. Ei ole lainkaan todennäköistä, että satunnaisesti valittu pop-artisti osaisi laulaa joululauluja niin, että se kuulostaisi joltain muulta kuin painajaisunelta – noh, ei niiden tarvitse joululauluja osatakaan.

Suomalaisista perinteisistä joululauluista ehdottomia suosikkejani ovat Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, eivät kumpikaan niistä ole minulle ahdistavia tai masentavia, vaan erittäin kauniita ja mieltä ylentäviä. Tällä hetkellä kuuntelen Cambridgen The Choir of King’s Collegen Classic Christmas Carols -albumia vuodelta 2007 ja vaikka tämä onkin uusi tuttavuus, niin uskalla sanoa pitäväni näistä kappaleista. Osa näistä on huomattavasti pirteämpiä kuin perus suomalaiset, mutta uskallan silti väittää, että näitäkin moni suomalainen pitäisi itkuvirsinä, kun eivät ole sitä tekopirteää renkutusta.

Tänä vuonna altistuin kiitettävän vähän ostoskeskusten joulumusiikille. Liekö sitä ollut tavallista vähemmän vaiko kenties volumit säädetty pienemmälle. Ehkä kauppiaat ovat viimeinkin ottaneet huomioon asiakaskuntansa äänekkäimmän osan valitukset ainaisesta joulumusiikista. Minulle ei ostoskeskusten joulumusiikki ole elämää suurempi ongelma, sillä kuuntelen usein omaa musiikkia tai höpötän SS:n kanssa. Ymmärrän kyllä hyvin niitä, jotka tuskastuvat joulumusiikkiin; en minäkään sitä loputtomasti jaksa kuunnella.

No nyt se on nähty: Levikset repee

Paljon olen kuullut puhuttavan Sini Sabotagesta ja hänen repeävistä leviksistään, mutta vielä tähän päivään mennessä en ole tullut musiikkivideota nähneeksi. Nyt sitten ku se tuli eteeni, minä katsoin sen ihan utelaisuudesta ja osittain myös tutustuakseni laajemmin musiikkiin.

Ei ollut ihan minun makuuni, vaikka olenkin siirtynyt huomattavasti lähemmäs vuotta 2013 musiikkimakuni suhteen vuoden 2013 aikana. Parempi varmaan, etten kommentoi videota muuten kuin toteamalla, että on sitä pahempaakin tullut kuultua ja nähtyä. Kaipa jotkut siitä tykkäävät, kun single on myynyt niin hyvin.

Nykyaikaistettu kotiseutulaulu

Alkuperäisen Keski-Suomen kotiseutulaulun esittämisestä on kulunut reilut 90 vuotta ja nyt siitä on julkaistu sovellettu musiikkivideo! Ihan hyvä : )

Ihan tyylikkäästi ajanmukaistettu esitys, vaikkakaan en ole ihan varma, miten tuo auto lopulta liittyy keskisuomalaisuuteen. Kuva siitä, millainen on Keski-Suomi ja millaista on olla keskisuomalainen nuori (entäs muut ihmiset?), on kyllä vähän turhankin antiikkinen. Eikö Keski-Suomi ole mitään muuta kuin teitä, vanhoja rakennuksia (vaikkakin hienoja), upeita maisemia ja hyvin naamioitu yliopisto? Kaipaisin vähän raikkaampia elementtejä kuvamaailmaan.

Sen alkuperäisen Martti Korpilahden kirjoittaman ja Ivar Widéenin säveltämän Keski-Suomen kotiseutulaulun voi kuunnella Youtubesta. Sanat löytyvät vaikkapa Wikipedian Keski-Suomen kotiseutulaulu -artikkelista.

Spotifyn katoavat kappaleet

Huomaa! Tämän postauksen linkit johtavat maksulliseen Spotify-palveluun, mutta kirjoittajaa ei tästä mitenkään hyvitetä.

Viimeisimmän Spotify-ohjelman päivityksen jälkeen olen kiinnittänyt huomiota raitojen kuunteluoikeuksien katoamiseen. Käytössäni on Win7 versio Spotifysta ja vertailun vuoksi olen katsonut soittolistojani läpi myös Spotify WebPlayeristakin, vaikka en sitä aktiivisesti ole koskaan käyttänytkään. Tietääkseni en ole ylittänyt mitään rajoituksiakaan, sillä minulla on käytössäni Spotify Unlimited ja se umpeutuu vasta lokakuussa. Toivottavasti raidat tulevat pikaisesti takaisin.

Pikaisella nettisurffailulla saan huomata, että moni muukin on tähän asiaan kiinnittänyt huomiota ja jo pari kuukautta aiemmin. Minä kiinnitin huomiota vasta eilen. Eräässä Spotifyn foorumin keskustelussa epäiltiin syyksi, että artisti tai julkaisija on vetänyt ko. Kappaleet pois palvelusta, mikä toki on mahdollista, mutta ainakaan aivan kaikissa tapauksissa tämä ei tunnu mitenkään loogiselta. Mitä järkeä on esimerkiksi poistaa osa yhdestä albumista (esim. Brandenburg Concertos, 1989) tai poistetaan raita toisesta osasta palvelua, minun tapauksessa WebPlayerista, mutta annetaan sen saman raidan olla soitettavissa varsinaisella Spotifylla (esim. Edward Mayan Stereo Love – feat. Vika Jigulina). Tokihan artisteilla ja julkaisijoilla on oikeus vetää musiikkia pois palvelusta, mutta jos yhtä aikaa saatavuuden heikentämisen kanssa sitten vielä valitetaan piratismista, niin kuulostaa ihan äänilevyteollisuuden logiikalta, mikä ei kyllä tee hyvää Spotifyn maineelle.

Huvittavaa, että WebPlayerissa saa Pitbullin esittämä Took My Love Explicit-merkinnän, vaikka se nyt ei minusta ole lainkaan pahimmasta päästä. Sanoisin, että esimerkiksi Innan J’Adore tai David Guettan Turn Me On ovat paljon pahempia. Niin ja miksiköhän itse Spotify-ohjelma ei näytä Explicit-merkintää.

En löytänyt Took My Lovesta musiikkivideota Youtubesta, mutta saatte tähän ainakin Innan J’Adoresta ja David Guettan Turn Me On -kappaleista.

Musiikkia taivaasta

CD-levyn kansikuva.

Tänään se viimeinen tuli. Jacques Loussier Trion esittämän Bachin Goldberg variaatioiden CD-levy saapui tänään. Hieman hankalasti saatavissa tämä albumi, kun suurimmasta osasta nettikauppoja tätä tuotetta ei löydy lainkaan. Yhdestä nettikaupasta, josta jo alunperin tilasinkin, tämä löytyi luettelosta, mutta eivät he silti pystyneet sitä minulle toimittamaan. Lopulta päädyin Fuga Musiikin nettikauppaan ja sieltä pienen odottelun jälkeen sain tänään postitse levyni. Hyvää kannattaa odottaa : )

Vaikka Goldberg variaatiot löytyvätkin Spotifysta, halusin ne itselleni myös konkreettisesti  levynä, jo ihan senkin takia, että nyt minulla on laillinen kappale mp3-soitinta varten. En edelleenkään käytä Spotifyta muuten kuin tietokoneelta. Hyvää musiikkia on myös ihan kiva omistaa, mutta vain rajallisessa määrin – suurinpaan osaan riittää silti pelkkä käyttöoikeus.

Kiistanalainen tarina kertoo Bachin Goldberg variaatioiden olleen tilaustyö jollekin herralle nimeltä Goldberg. Tarinan mukaan Goldberg lievitti säännöllisen vieraansa, Venäjän suurlähettiläs kreivi Keyserlingin, unettomuutta soittamalla rentouttavaa musiikkia unettomina öinä. Unettomuusmusiikkia unettomalle. Tiedä sitten tarinan todenperäisyydestä, mutta ainakin minulle variaatiot sopivat hyvin rentoutumiseen.

Musiikkimaku. Onko sitä?

Musiikki on hyvin vakava ja vaarallinen aihe, mutta myös kiehtova ja kertova, sillä se kuvaa meitä aika hyvin.
Minun oma musiikkimakuni on toisaalta jatkuvassa muutoksen tilassa saaden vaikutteita etupäässä lähimmiltä kavereiltani, mutta joskus harvemmin myös kauempaakin, kuten jostain satunnaisesti kaupungilla ollessa tai radiosta kuulemastani musiikista. Makuni pohja makaa ehdottoman vakaasti suurten klassikoiden – esimerkiksi Bachin Brandenburgilaiset konsertot, Mozartin Taikahuilu, Tšaikovskin Joutsenlampi – varassa. Vakaan pohjan varassa on turvallista kokeilla kaikkea uutta ja ihmeellistä, kun aina voi palata pohjalle kuuntelemaan rauhoittavia klassikoita.
Musiikkimaun tietoinen laajentaminen on eräänlaista riskinottoa, kun ei voi olla varma miten oma imago tai omat ideat ja tuntemukset tulevat kehittymään maun laajentuessa. Entä jos oman mukavuusalueen ulkopuolella olevaan musiikkiin tutustuminen muuttaakin musiikkimakua täysin väärään suuntaan eikä enää pidäkään tuloksesta. Sivistyksen parantamiseen tähtäävät kokeilut saattavatkin viedä ojasta allikkoon. Kerran kirjoitin yhdelle kaverilleni, kuinka Spotify ja Last.FM ovat tuhoamassa minun ”sivistyneen” musiikkimakuni. Hän sitten lohdutti minua toteamalla, että niin käy monen muunkin musiikkimaulle. Noh, edellä mainitut palvelut ovat yhdessä Youtuben kanssa erinomaisia välineitä uuteen musiikkiin tutustumisessa suosittelusysteemeineen kaikkineen. Spotifyn oma sisäinen suosittelusysteemi, joka uusimman päivityksen mukana näyttää tulleen, voi ehkä vähentää Last.FM:n tarvetta, mutta toisaalta taas Last tietää minun makuni jo monen vuoden ajalta paljon kattavammin kuin Spotify.
Viimeaikojina olen saanut vaikutteita musiikkimakuuni oikeastaan vain A:lta, mutta häneltä on niitä tullutkin aika paljon. Joko suoraan häneltä tai hänen innoittaman etsinnän tuloksena, on musiikkimakuni laajentunut esimerkiksi David Guettalla, Alexandra Stanilla, Innalla ja Sean Paulilla. Tämän hetkisiä suosikkejani taitavat olla Alexandra Stanin mr. Saxobeat (en osaa sanoa versiosta), Arashin She Makes Me Go, Helena Paparizoun My Number One sekä euroviisuvoittaja Emmelie de Forestin Only Teardrops. Tämän päivän musiikkimakuni sisältää näemmä poppia, dancea ja hmm folkkia sen perinteisen kallisen musiikin lisäksi.
Varhaisempia yrityksiäni laajentaa musiikkimakua olen tehnyt esimerkiksi CMX:n, Anna Puun, Frederik Maglen, Karl Jenkinssin, Enyan, Entheogenicin ja Nightwishin suuntaan, mutta kaikki nämä ovat jääneet kokeiluiksi. Oikeastaan vain Anna Puun ja Enyan musiikkiin tulee aina silloin tällöin palattua, mutta ei niitäkään enää kovin usein.
Onko elitististä sanoa, että nykyajan musiikki ei kestä samalla tavalla ajan hammasta kuin vanha klassinen musiikki? Minun on vaikea kuvitella, että enää muutaman vuoden kuluttua kuuntelisin mr. Saxobeatia tai My Number Onea, mutta olen silti varma, että tulen kuuntelemaan Brandenburgilaisia konserttoja ja Taikahuilua. Musiikkia vaivaa tänään sama ongelma, kuin kaikkea muutakin kaupallista tuotantoa: kertakäyttökulttuuri. Miksi musiikkia tehdään vain tätä hetkeä varten? Tehdään heitettäväksi roskikseen viimeistään kymmenen vuoden päästä. Onneksi on Spotify, jonka tähden minun ei tarvitse ostaa (tai ladata) kertakäyttömusiikkia, vaan voin keskittyä hamuamaan sitä pitkään säilyvää musiikkia.
Pop ja dance esimerkkisoittolistat löytyvät nyt täältä postauksen lopusta, kun tämä editori ei suostu niitä kivasti laittamaan tuonne ylös tekstin lomaan. Pitää tutkia editorien sielunelämää tarkemmin. Ensimmäinen on hajanainen lista ”omia löytöjä” ja sitten toinen on suoraviivaisemmin A:n innoituksen tulosta.