Pakkaskävelyllä

Toissapäivänä oli todella hieno sää, joten lähdin ulos kävelylle. Pakkasta oli lähteissä 33 astetta, mutta mukavan sulana pysyin koko matkan, paitsi kengänpohjat jäätyivät.

SelfiePakkasessa
Asenne ja järkevä pukeutuminen tekevät pakkaspäivistä nautittavia.

Pakkasessa liikkumisessa on kyse asenteesta ja oikeasta pukeutumisesta, ei niinkään itse lämpötilasta. Järkevällä pukeutumisella 30 asteen pakkasissa liikkuminen ei ole sen epämukavampaa kuin nollakelissäkään – itseasiassa paljon mukavampaa.

Oma metodini pakkaspukeutumiseen on aika yksinkertainen eikä vaadi mitään erityisiä vaatteita. Kyse on tavallisten vaatteiden kerrostamisesta. Nyt minulla oli kahdet tavalliset pitkät tekokuituiset kalsarit, tekokuituinen aluspaita, puuvillainen poolo ja ohut flanellipaita. Puuvilla ei ole ongelma tällä säällä kävellessä, kun ei sitä niin paljoa hikoile. Kaulaliinana fleesekankainen liina, jota en laittanut peittämään suuta ja nenää – silloin tulee kylmä, kun hengityksen kosteus kastelee kasvoja peittävän kaulaliinan. Hupullinen talvitakkini on aina sama plussakeleistä paukkupakkasiin asti.

Pakkaskävelyni täytyi lopettaa ennen aikaisesti, koska kovettuneet kengänpohjat eivät olleet mukavat kävellä. En tiedä missä menee Jalas Fantom Drylock -kenkieni pakkasrajat, mutta 33 astetta pakkasta sai kengänpohjat joustamattomiksi ja tuntui kuin olisi kävellyt pallomaisilla pohjilla. Jalkoja ei lainkaan palellut, joten villasukka, ohut merinovillasukka ja kengän oma toppaus riittivät hyvin tässäkin säässä.

IceAndSnow

Kamerani säilyi toimintakuntoisena pakkasessa eikä akkukaan osoittanut loppumisen merkkejä, vaikka en sitä missään lämpimässä taskussa säilyttänytkään. Pidin sitä omassa kotelossaan reisitaskussa. Koska kahdet hanskat olivat vähän epäkäytännölliset kuvatessa, en ottanut montaa kuvaa tällä reissulla.

Mainokset

Geovuoteni 2015

Päättyvään geovuoteeni mahtui jotain uutta ja jotain vanhaa. Sekä kätköily- että siviilivuoteni ehdoton kohokohta oli kahden päivän geovaellus Pirkon kanssa Nuuksio powertrailin merkeissä. Tätä kirjoittaessa tekee jo hieman mieli uudestaan Nuuksioon tai jonnekin muualle vaeltamaan.

Vuoden aikana tuli kätköiltyä aika harvakseltaan, vaikka esitinkin itselleni aika kunnianhimoisen tavoitteen kätköillä joka lauantai. Eihän se sitten toteutunut lähellekään. Noh, onpahan tavoitetta geovuodelle 2016, kun kaikenmaailman putket eivät minua suuremmin innosta. Tuli minulle kahdeksan päivän putki tähän vuoteen, mutta sitten piti väkisin lopettaa, ettei myöhemmin alkaisi harmittamaan, kun pitkäksi venynyt putki jostain syystä kuitenkin katkeaisi.

GeoYear15-1
Kätköilypäivät vuonna 2015. Tilastokuva: Geocache.fi

Virstanpylväitä tuli vuodessa vastaan muutama. Tuhannen löydön raja meni rikki Jämsässä tammikuussa. Sitä ei tullut juhlittua mitenkään. Sain kyllä muistaakseni suklaata Hymiöltä silloin, mutta syynä taisi olla hiljakkoin ollut syntymäpäivänä. Virstanpylväät 1200 ja 1300 menivät rikki Pirkon kanssa Nuuksiota kiertäessäni ja 1400 meni rikki Keuruun kotiseutumuseon miitissä. Minusta tuntuu, että muutamat kätköilijät ovat alkaneet suhtautua minuun paljon hmm paremmin päästyäni tuhannen löydön virstanpylvään ohitse. Ehkä minä olen nyt oikea geokätköilijä, tuskin sentään geoeliittiä vielä kuitenkaan?

Vuoden aikana tuli vastaan muutama oma ennätys: Eniten löytöjä päivässä (89 kpl, Nuuksiossa) ja eniten tradeja päivässä (88, Nuuksiossa). Muutama hopeasijakin tuli: eniten tradeja päivässä (58, Metsoreitillä) ja eniten mystejä päivässä (16, Helsinki Geopoly).

Tähän vuoteeni mahtui yksi uusi kätkötyyppi, virtuaali Helsingistä. Virtuaaleja ei hirveästi ole, joten olen tyytyväinen siihen, että olen saanut peräti yhden virtuaalilöydön urani aikana. Vuoden 2016 tavoite taitaa olla GPS Maze, joka on eräänlainen eventti, joka tietääkseni ollaan järjestämässä Suomessa.

Tikankolo
Nuuksion Tikankolon vuokrakämppä.

Nuuksiossa oli mukava vaeltaa eikä sade hirveästi menoa haitannut, vaikka ainahan sitä olisi tietysti mieluummin kuivana kävellyt – eipähän Aurinko ainakaan paahtanut hengiltä. Purkkeja powertraililla oli puuduttavuuteen asti, mutta siitä huolimatta powertrailista jäi positiivinen kokemus. Onhan sekin hyvää rajojen koettelua, kun kaivetaan esiin samanlaisia toteutuksia noin 80 kappaletta päivässä. Onneksi päivään mahtui mausteeksi myös muita kätköjä.  Vaelluksen toinen päivä olikin sitten paljon kesympi sekä maaston että purkkien määrän suhteen. Tikankolossa oli hyvä yöpyä eikä tullut edes kalliksi. Suosittelen!

Kesän megan jätin väliin, kun silloin oli muuta tekemistä, muistaakseni kätköilin Sirren kanssa Espoossa silloin. Niinpä minun kontaktini tuntemattomiin kätköilijöihin rajoittui pääasiasiallisesti Kirpon elokuiseen juhlamiittiin Helsingissä. Täällä Keski-Suomessa miiteissä käyvät ihmiset ovat melkein kaikki jo ainakin näöltä tuttuja. Helsingin miitissäkin oli kyllä muutama nimeltä tuttu hahmo.

PET-putki
Micro-kokoinen PET-putkikätkö ja sen lokikirja.

Omia uusia kätköjä tein tänä vuonna neljä kappaletta ja vanhoja arkistoin yhden. Olen erityisen tyytyväinen viimeisimmästä kätköstäni, kerrankin minä keksin hyvän paikan ennen muita. Pääasiallisesti kätköt ovat pysyneet hyvässä kunnossa, kiitos siitä kätköillä kävijöille. Jotain pientä, kuten koordinaattilappujen uusimisia, joutuu aina välillä tekemään. Yhdestä purkista on kadonnut tiiviste ja päädyin vaihtamaan koko alumiinikapselin kuvassa näkyväksi PET-putkeksi.

Geopaivakirja
Tältä näyttää tulevan geopäiväkirjan kansi.

Vuoden 2016 alusta alan taltioimaan lihasvoimin suoritetut kätköilyni Garmin Connect -palveluun jälkinä. Alan myös pitämään päiväkirjaa kaikenlaisista kätköilyyn liittyvistä asioista. Kätköilyyn kuluttamistani rahasummista minun on pitänyt jo aiemminkin alkaa pitää kirjaa, mutta aina se on vain jäänyt haaveeksi – ehkä se on hyväkin niin, tiedä miten paljon se loppusumma olisikaan. Sain Pirkolta Espanjan tuliaisena hienon aidosta nahkasta valmistetun muistikirjan, joka saa kunnian palvella geopäiväkirjana. Muistikirjan täyttyessä geoseikkailuista, voi kansiin vaihtaa uuden muistikirjan.

Metsoreitillä tuulettumassa

Syksyisenä tiistaiaamuna lähdin kohti Peurunkaa. Olisin voinut mennä syksyn kylmää pakoon kylpylään, mutta mitä hauskaa siinä olisi ollut. Lähdin Metsoreitille (Laukaan kunnan sivu) kävelemään kohti Jyväskylää. Täytyy joskus myöhemmin kävellä Äijälä – Peurunka ja Suolahti – Peurunka -osuudet Metsoreitistä. Ei kyllä hajuakaan miten ne reitit toteuttaisi.

Aloitusselfie Peurungan bussipysäkillä hetki harmaan auringonnousun jälkeen.

Bussin lämpimästä lähdettyä vähän epäilytti, olinko pukeutunut liiankin kevyesti pilviseen syyspäivään, mutta hetken kävelyn jälkeen totesin pukeutuneeni juuri sopivasti. Lounaalle pysähtyessäni tuli kyllä vähän vilu, mutta se hoitui kuumalla kahvilla.

Olen kerran aiemmin lähtenyt Metsoreitille Peurungasta. Tällöin kätköilin P:n kanssa puolet Metsoreitti 2:sta – kuinka moni tiesi, että Metsoreittejä on tavallaan kaksi. Nyt ei ollut kyse kätköilystä eikä minulla ollut edes seuraakaan taipaleellani. Suunnitelma oli hyvin yksinkertainen: Jalan kesäreittiä pitkin Ampujien majalle.

Oranssipäinen paalut eivät merkkaa Metsoreittiä.

Peurungan parkkipaikalta lähdin seuraamaan oikeaan suuntaan etenevää kuntopolkua, joka oli kuitenkin merkitty oranssein paalutuksin. Tiesin edellisistä kerroista Metsoreitin värin olevan sininen, mutta hetken verran ajattelin värin vaihtuneen – mitähän järkeä siinä taas olisi ollut – kun oranssit paalut ovat uuden näköisiä. Ennen pahempaa eksymistä huomasin Metsoreitin menevän siinä joidenkin kymmenien metrien päässä vieressä.

Peurungan kuntoreittiä vihreällä matolla.
Metsoreitillä tutuksi tulevaa kangasmaastoa ja reitin sininen merkkitolppa.

Maisema vaellusreitin varrella on perin keskisuomalainen, mutta onneksi aika vaihteleva. Ainoa mitä jään maisemasta kaipaamaan, ovat suuret järvenselät – pieniä lampia löytyy riittävästi. Alkumatkasta kesäinen vaeltaja kulkee maaseutumaisemassa ja kohtaa laitumella olevia hevosia sekä minun tapauksessani väistelee maatilan työkoneita. Reitti menee ehkä vähän kiusallisenkin läheltä erästä maalaistaloa.

Päivän ainoa geokätköilyjuttu tapahtui lähellä Haukilammen kotaa, jolla myös pidin lyhyen juomatauon.  Haukilammen kota sopii hyvin yöpymiseen ja on turvallisen matkan päässä tavallisista kuolevaisista. Samaa voi sanoa myös Kivikallion kodasta, josta en huomannut ottaa valokuvia. Alla siis kuvia Haukilammelta.

Haukilammen kota ja sen piha-alue.
Haukilampi.
Haukilampi.

Mikään retki ei olisi täydellinen ilman sähkölinjoja, niitähän Suomessa onneksi riittää. Ilman sähkölinjoja ei tätäkään dokumentointia olisi tehty. En vain oikein tykkää siitä ruhjotusta maisemasta, mikä sähkölinjojen alla on. Niiden aluset pitäisi ehkä maisemoida tai sitten hyötykäyttää jotenkin.

Metsoreitti kulkee lyhyen matkaa sähkölinjan alla Haukilammen kodan ja Kalliomäen laavun välillä.

Kalliomäen laavun ohitin ensiksi ilman sen kummenpaa pysähtymistä, kunhan vain näppäsin valokuvan. Vähän matkan päästä piti palata takaisin laavulle tutkimaan karttaa, sillä seuraavassa risteyksessä ei ollut lainkaan viittoja eikä Metsoreitin sinistä tolppaa näkynyt kummassakaan suunnassa. Vasen reitti osoittautui vääräksi, joten lähdin etsimään sinistä tolppaa pienen hakkuualueen toiselta puolelta, josta se sitten löytyikin melko helposti. Liekö metsäkone syönyt reittiopasteet?

Kalliomäen laavu.

Tämä on yksi suosikki kohdistani Metsoreitillä. Tässä reitti ei näytä niin paljoa kylätieltä  tai kaupunkipuistolta kuin monessa muussa kohdassa. Sitä tuntee ja näkee olevansa metsässä luonnon keskellä. Hämy on varmasti lempeä myös aurinkoisena päivänä niin kuin se oli syksyisessä harmaudessakin.

Yksi suosikkikohdista reitillä.

Eräässä kohdassa osa Metsoreitistä oli yllättäen muuttunut kynnöspelloksi, mutta kyllä tuosta silti pääsi helposti etenemään edes kenkiä sotkematta. Puolitoista vuotta aiemmin lähellä tämän peltoaukean toista reunaa rikoin jalkani, mutta nyt pääsin peltoaukeasta ylitse pelkin kipein muistoin.

Metsoreitti ja kynnöspelto.
Suurin piirtein puoliväli.

Jälleen yksi suosikkipaikoistani Metsoreitin varrella.

Vihtavuoressa on hieno Metsoreitin infotaulu, samoin kuin Ampujien majallakin (en tiedä onko Peurungassa). Täällä Vihtavuoressa metson kaverina on Keski-Suomen läänin vaakunastakin tuttu Hämeen ilves. Yritin ottaa selfietä ilveksen kanssa, mutta sihti oli niin huono, ettemme molemmat osuneet kunnolla yhteenkään kuvaan.

Metsoreitin infotaulu Vihtavuoressa.
Paremmat päivänsä nähnyt silta.

Vihtavuoren infotaulun ja Sikomäen laavun välisellä osuudella on hieman rapistumaan päässyt silta, joka kaikin puolin ei herätä enää luottamusta, mutta kyllä siitä turvallisesti kävelee yli, kunhan katsoo, ettei kropan paino osu lankkujen reunoille.

Maisema Sikomäen laavua lähestyttäessä on kokenut muodonmuutoksen hakkuutöiden seurauksena. Onneksi tuohon mäkeen ei tarvitse nyt kavuta hakkuutyömään mylläämän maan ylitse. Itse laavun ympärille on jätetty pieni alue kuusikkoa, mutta kyllä se molemmilla puolilla aukeava hakkuuaukea selvästi näkyy laavullekin. Eipähän ole hyttysiä laavulla istuvien kiusana.

Matkalla Sikomäen laavulle on maisema muuttunut keväästä. Keväällä tässä oli vielä kuusikkoa.
Keväällä kaadettu huussi on saatu kesän aikana pystyyn.

Sikomäen laavulle tultaessa kello oli lähellä puoltapäivää eli ihan aikataulussa olin, sillä jo etukäteen suunnittelin syöväni lounaan täällä. Paikalle tullessa huomasin, että keväällä kumossa ollut huussi oli nostettu pystyyn ja paikka muutenkin ehkä vähän siistimmässä kunnossa kuin silloin keväällä.

Lounaana tavalliseen maastoreissutapaan pussipastaa ja kahvia sekä  tavallisuudesta poiketen myös yrttivoipatonki, joten en kyllä valmistanut paikanpäällä. Kahvikin matkusti tänään paikalle termarissa, niin selvisin puhdistamatta kattilaani (tai olisinhan voinut ottaa kahvipannunkin mukaan).

Retkikeittiö.
Kaatunut puu laavun vieressä. Selvästi käynyt tuuri, kun tuo on kaatunut polun ylitse eikä laavulle päin.

Naava kasvaa puhtaassa ilmassa vai oliko se niin.

Tällaista siltaa en odottanut löytäväni Metsoreitiltä. Ajattelin, että täällä olisi jokin puurakenteinen silta, mutta toisaalta tällainen teräsrunkoinen silta sopii jotenkin tuohon maailmanlopun maisemaan, joka näyttäytyy sillalta.

Näkymä Heposuolle Heposuon laavulta.

Lisää niin suuresti rakastamaani hiekkakuoppaa…

Näkymiä Koiralammen laavulta.

Näkymä Koiralammen laavulta suolle ja suon takana olevalle Koiralammelle.
Pitkospuut päättyvät äkkiä. Niillä ei parane kävellä hämärässä tai pimeän aikaan.
Koiralampi on oikeastaan aika kaunis suolampi.
Pakollinen Metsoreittin päätösselfie.

Kaikki hyvä, niinkuin Metsoreittikin, loppuu aikanaan. Metsoreitti loppuu Ampujien majalle. Siellä oli tietenkin pakko ottaa selfie metson kanssa ja niin ikään ihmetellä miksi metson kaverina on tällä infotaululla kurki.

Kumma kurki.
Metsoreitin infotaulu Ampujien majalla.

Vaikka Metsoreitti päättyikin Ampujien majalle, ei minun päiväreissuni vielä päättynyt. Lähimmälle bussipysäkille suuntaamisen sijasta päätin kävellä Ampujien majalta kohti Kangaslampea ja nousta bussiin vasta sieltä.

Latupohja jatkuu Ampujien majalta kohti Jyväskylää ja Palokkaa.

Reitti Ampujien majalta Kangaslammelle ei ole kovin hyvin merkattu. Itseasiassa ainoastaan kartallisen käsigepsini avulla pääsin perille lähdettyäni Ampujien majan läheltä Kangaslammelle osoittavan viitan näyttämään suuntaan. Varmaankaan kukaan hiihtäjä ei talvella eksy, kun heillä on latukoneen jälki, jota seurata, mutta me reittien kesäkäyttäjät olemme ihan eriasia. Luultavasti noita ulkoilureittejä ei ole ajateltu käytettäväksi kesäaikaan. Selkeä ajatusvirhe.

Paikoitellen oletettu latupohja on aika kaunistakin seutua, mutta monin paikoin sitä ei ole lainkaan siistitty sitä tasoittaessa, mikä ei ole kovin viihtyisää. Talvella se on onneksi lumenpeitossa.
Päivän virallinen päätösselfie.

Reissu alkoi selfiellä Peurungan bussipysäkillä, joten on vain soveliasta, että se myös päättyy bussipysäkkiselfieen Huhtasuon koulun pysäkillä.

Päivän saldo: 30.1 km, 7 tuntia ja pari uutta rakkoa. Oli kiva päivä maastossa ja ehkä aivot lepäsivät jonkin verran.

PS: Tämän postauksen kirjoittamiseen meni melkein viikko ja nyt tätä kirjoittaessa mieleni vähän tekee lähteä uudelleen Metsoreitille. Ehkä kuitenkin odotan kevättä ja lumien sulamista.

Liikuttavaa teknologiaa, osa 2: Epäelektroninen teknologia

Vajaa vuosi sitten julkaisin postauksen Liikuttavaa teknologiaa, osa 1, jossa käsittelin elektroniikkaa, joka auttaa minua liikunnassa tavalla tai toisella. Nyt on aika kirjoittaa kaikesta muusta minua liikuttavasta teknologiasta; teknologian käsitteen alle mahtuvat kaikki tieteen ja tekniikan saavutukset.

Hannah Bora 50 -reppu

Kuva repusta.
Hannah Bora 50 -georeppuni. Ei kannata zoomailla, seurantakoodi on lätkän kääntöpuolella.

Aloitetaan suurimmasta artikkelista: Minulla on ollut elämäni aikana monta reppua. En edes ala arvailemaan kuinka monta. Kuitenkaan niistä suurin osa ei ole liittynyt suoranaisesti liikuntaan, vaan ovat olleet perinteisiä koulureppuja. Minulla on nykyisen koulurepun lisäksi tällä hetkellä kaksi muuta reppua, joista geokätköilyssä käytän pääasiasiallisesti 50 litran vetoista Hannah Bora reppua, vai onko se  rinkka. Missä lopulta menee ero rinkat ja repun välillä, kun ei ole ulkoista tukirankaa?

Tuo 50 litran reppu on hieman hankala, mutta eräänlainen kompromissi, kun en halua ylimääräisiä reppuja pyörimään nurkkiin. Päivärepuksi tämä on turhan iso – onneksi tyhjä tila ei sentään paina ja sen saa kiristettyä remmeillä pois – mutta Nuuksion retki (ja etenkin sen suunnittelu) osoitti repun olevan hieman pieni jo parin päivän retkeäkin silmällä pitäen. Kyllä sen kanssa Nuuksiossa hyvin selvisi kaksi päivää ja tulipahan mietittyä useamman kerran, mitä kaikkea reppuun pakkasi – kaikelle tuli jonkinlaista käyttöä.

Hannah Bora 50 sopii hyvin minun 178 cm varrelleni, vaikkei kantolaitetta voikaan säätää käyttäjän pituuden mukaan. Muuten repusta löytyy kyllä säätöjä ja reppu säätyy helposti mukavaksi riippumatta taakan painosta tai määrästä. Nuuksiossa reppu painoi reilut 16kg ja haastavassakin maastossa meno oli ongelmatonta.

Yksi epäkäytännöllinen kohta tuossa repussani kuitenkin on. Repun kansiosa asettuu kunnola oikeastaan vain, jos käyttää hyväkseen repun ylipakkauskapasiteetin. Muutoin kansi roikkuu epäkäytännöllisesti. Kansiosan säädöt eivät riitä kiristämään sitä tukevaksi, jos reppu on vajaasti täytetty.

Repun punainen väri suojaa metsästyskaudella metsästäjien luodeilta (toivottavasti), mutta lähinnä takaa päin. Sivuilta ja edestäpäin reppu on musta ja harmaa. Ehkä tätä olisi voinut miettiä vähän paremmin. Repun mukana tulee keltainen sadesuoja, joka näkyy kyllä joka suuntaan, joten hätätapauksessa väriäkin löytyy.

Ostin tämän noin vuosi sitten, edellisen reppuni alkaessa hajota, Prisman alennusmyynnistä. Hinta taisi olla jotain 60€ paikkeilla.

Source WLPS -juomarakko

Pitkillä kävelymatkoilla, ja miksei lyhyemmilläkin, tarvitaan juotavaa. Juomapullot toimivat ihan hyvin, mutta minun tulee juotua huomattavasti tasaisemmin, kun voi imaista juomarakosta vettä putkella, joka sijaitsee valmiiksi kropan etupuolella. Ei tarvitse kurkotella juomapulloja repun taskuista tai jopa repun sisältä.

Kuva juomarakosta.
Source WLPS -juomarakkoni, jolla on vetoisuutta kolme litraa. Juomaletkulla on pituutta noin 95 cm.

Juomarakko on siis paksusta muovista valmistettu pussi, josta imetetään vettä putkella. Minun juomarakkoni on Sourcen valmistama kolmen litran vetoinen WLPS. Kyseessä on minun ensimmäinen juomarakkoni, joten en oikein tiennyt mitä olin ostamassa. Otin tietysti selvää asioista ja valinta oli lopulta kohtuullisen helppo. On toki vähän kyseenalaista ostaa sotateknologiaa sotaa käyvästä maasta, mutta tätä hankkiessa laatu oli tärkeä kriteeri.

Väliseinä tekee juomarakon puhdistamisesta, tai oikeastaan kuivaamisesta, vähän hankalampaa kuin väliseinättömän olisi, mutta uskoisin väliseinällisen ja leveän rakon olevan parempi vähemmän loiskumisen vuoksi. Koska puhdistaminen on vähän hankalaa, en aio koskaan laittaa rakkoon mitään muuta kuin vettä. Haluan helppoutta.

Rakosta juodaan letkussa olevan Storm-venttiilin kautta, mikä on hieman vaivalloista. En vielä ole oppinut käyttämään venttiiliä suullani, vaan joudun kääntämään venttiilin kiinni käsin. Vähän epähygieenistä, mutta en ole vielä kuollut tai edes sairastunut.

Hankin tämän kevättalvella Varustelekasta (tuotesivu). En nyt muista mitä silloin maksoin, mutta samassa hintaluokassa se tänäänkin näkyy olevan.

Kengät

Kengät. Niitä on paljon, ehkä liiankin paljon. Kengät ovat todella tärkeitä, koska kropan ja repun paino on liikkuessa niiden päällä tuntikausia yhteen menoon vaihtelevissa maastoissa.

Kuva uimatossuista.
Uimatossut.

Minua inhottaa uida julkisilla uimarannoilla paljain jaloin, kun ei voi koskaan olla varma mitä lasinsiruja, pullonkorkkeja tai naula-ansoja on rantaveteen kylvetty. Niinpä minä käytän ohutpohjaisia uimatossuja, jotka eivät toki mitään suurta suojaa anna, mutta ainakin henkistä turvaa niistä saa.

Tällä hetkellä minulla on kahdet juoksukengät satunnaisia lenkkikertoja varten. Vanhojen pohjista menevät kivet läpi, mutta en vielä raaski luopua niistä, kun suuria ongelmia ei ole vielä ilmaantunut. Uudet Asicsini ostin kuitenkin jo valmiiksi, kun sattumalta näin BudgetSportin tarjoukset netissä. En ole edes kokeillut noita uusia vielä, mutta kyllä ne piakkoin tulevat käyttöön. Pitää vain etsiä jostain jääpiikit ja sovittaa niitä noihin, että tietää pitääkö ostaa noita varten uudet.

Vanhat juoksukengät. En tiedä merkkiä.

Uudet juoksukengät. Asics Patriot 7.

Olen tähän vuoteen asti tullut toimeen ilman vaelluskenkiä, mutta kevättalvella päätin kokeilla kuinka kesäkaudella kätköily sujuisi maihareihin nähden keveiden vaelluskenkien kanssa. Lopulta vaelluskengillä kävely ei hirveästi eroa maihareilla liikkumisesta. Noiden minun kenkieni kanssa pitää vain muistaa, että niissä ei ole tukea nilkoille eikä niiden pohja pidä kovin hyvin kostealla sammalleella tai kosteassa maassa. Maihareissani on paljon parempi pito ja varren takia myös hyvä tuki nilkalle. Maiharit ovat paremmat vaihtelevassa maastossa ja nuo vaelluskengät taas poluilla. Molemmissa kengissä minulla on kalvot, mutta kalvot eivät olleet varsinainen hankintakriteeri kummassakaan tapauksessa. Kalvot ovat ehdottomasti plussaa.
Maiharit ovat peräisin Varustelekasta (tuotesivu) ja vaelluskengät BudgetSportista (tuotesivu).

Jalas Fantom Drylock.

Salomonin vaelluskengät. Varmaankin Norwood GTX.
Jalaksen FX2-pohjalliset.

Kengät tarvitsevat aina hyvät pohjalliset ja tähän mennessä parhaat vastaan tulleet pohjalliset ovat olleet Jalaksen Fantom Drylockkien mukana tulleet Jalaksen omat FX2 -pohjalliset (tuotesivu, Varusteleka). En oikein tiedä miksi, mutta nämä pohjalliset vain tuntuvat todella hyviltä kokonaisuudessaan. Pohjallisilla on todellakin hintaa aika paljon, mutta vajaan vuoden käytössä olleet pohjalliset eivät ole vielä juurikaan kuluneet, joten voi olla, ettei uusia pohjallisia tarvitse ihan lähiaikoina ostaa.

Puhelintasku

Nokia 130 olkavarsikotelon sisällä. Kuulokkeiden piuha ei saa sille tarkoitetun reiän lävitse, joten se tulee ulos vetoketjun päästä.

Ympyrä ensimmäiseen postaukseen sulkeutuu tämän postauksen lopuksi, kun on aika esitellä olkavarsitasku, jota käytän puhelimen ja avainten säilyttämiseen lenkillä.

Tasku oli hyvä löytö Prismasta (19,90€). Olen käyttänyt sitä joka lenkillä hankkimisen jälkeen ja olen todella tyytyväinen hankintaani. Minun aidoilla näppäimillä varustettua puhelintani ei tuon ikkunan läpi voi täydellisesti käyttää, mutta ei se niin tärkeää olekaan. Kerkiän kyllä avaamaan taskun, jos on siihen tarvetta.

Kaikki mielipiteet ovat kirjoittajan omia eikä postaukseen liity minkäänlaista kaupallista yhteistyötä.

Inspiroivaa Youbesta: Karhunkierros 24 tunnissa

Toinen postaus mielenkiintoista ja inspiroivaa Youtubesta -sarjassa esittelee YLE Tieteen toimittaja Milla Vahtilan toteuttaman Karhunkierros 24 tunnissa challengen. Hienoja maisemia sekä hyvä ja onnistunut suoritus. Tällaista pitkien kävelyiden ja maastossa liikkumisen ystävää nämä videot inspiroivat suunnattomasti. Onpa kesälle suunniteltunakin jotain pitkää yönylivaellusta, mutta ei kyllä ihan 80 km pituista – tosin eihän sitä tiedä, miten monta kilometriä geokätköjen etsintä tuo reittiin lisää.

Pitemmittä puheittä Milla Vahtila ja Karhunkierros:

Koko RHuomautus-Inspiroivat -soittolista on katsottavissa tästä.

Tämän postauksen kirjoittajalla ei ole mitään tekemistä Milla Vahtilan, YLE Tieteen tai sen toimituskunnan kanssa.

Liikuttavaa teknologiaa, osa 1

Liikuttaako teknologia Sinua vai Sinä teknologiaa? Nyt en tarkoita herätyskelloa, kahvinkeitintä, autoa, tietokonetta ja muuta sellaista teknologiaa. Tarkoitan liikunnallista teknologiaa, kuten syke- tai askelmittaria.

Geokätköilyn vuoksi minulla on ollut jo pidemmän aikaa Garminin eTrex-sarjan GPS-vastaanotin. Ensimmäinen gepsini oli eTrex H ja ostin sen tilalle eTrex 20:nen, kun kyllästyin naputtelemaan kätköjen koordinaatteja käsin ja tulostelemaan kätköprofiileja mukaan. Kätevää, kun tuohon uudempaan saa kaiken yhtenä GPX-tiedostona, jota voi tarpeen vaatiessa editoida ja katsella Garmin BaseCampilla (linkki ohjelman sivulle).

Voi olla vaikea uskoa, mutta minulla on sykemittari helpottamassa menoa, kun säännöllisen epäsäännöllisesti lenkkeilen. Sykemittarin merkkinä Garmin oli minulle itsestäänselvyys ja sen tarjoamista vaihtoehdoista ilman suurempia etsimisiä valikoin omakseni Forerunner 110. Valinta meni nappiin; siinä on juuri ne ominaisuudet, joita minä tarvitsen eikä mitään muuta. Toki tuosta puuttuu paljon hienouksia, mutta tällä hetkellä niille ei ole tarvetta, enkä edes suurinta osaa niistä osaisi mitenkään hyödyntääkään. Sitten jossain vaiheessa, jos tulee täsmällisemmälle datalle ja/tai ohjaukselle tarvetta, pitää harkita jotain toista aparaattia – varmaan silloinkin Garminia.

etrex20
Uskollinen ja suhteellisen luotettava kätköilykumppanini, eTrex 20.

Liikuttaako teknologia minua? – Ainakin eTrex 20:ntä liikuttaa minua vähäsen. Liikkuisin kyllä luonnossa jonkin verran ilman gepsiä (lue: geokätköilyä, vaikka onhan se todistettavasti mahdollista kartankin kanssa), mutta maisemat vaihtuvat gepsin kanssa niin usein, ettei niihin ennätä kyllästyä. Ilman kätköilyä luultavasti haahuilisin kameran (ei Garmin!) kanssa lähimetsissä ja kaduilla, sen mitä haahuilisin. Osa kunniasta kuuluu tämän syksyn liikutamisen osalta myös H:lle, joka on juoksuttanut minua (vai oliko se toisinpäin?) riittävästi.

FR110
Lenkkien ohjaaja ja dataloggeri, Forerunner 110.

Liikuttaako teknologia minua? – Forerunner 110 liikuttaa, mutta erityisesti ohjaa ja tallentaa dataa. Lenkkeilin säännöllisesti ja aika usein säännöttömästi ennen sykemittariakin, mutta sykemittarin hankkimisen jälkeen on lenkkeilystä tullut esiin mielenkiintoisia puolia ja siksi siitä on tullut ehkä hieman aktiivisempaa toimintaa. Mittarin keräämää dataa on kivaa (ja toivottavasti hyödyllistäkin) tutkia ja vertailla. Olen huomannut, että data kertoo tarkemmin lenkin sujumisesta kuin omat tuntemukset. Välillä tuntuu, että koko lenkki on pilalla ja tekisi mieli lopettaa kesken kaiken. Sitten kotona puran mittarista tiedot ja hämmästyn, kun mittarin mukaan lenkki menikin hyvin. Sama toimii kyllä toisinkin päin.

Kaikissa vekottimissa on huonotkin puolensa. Etrex on aina välillä jumittuu tai lukittuu ja sitten pitää muistella, että mitäs näitä resetointikeinoja nyt taas olikaan – se vanha tuttu, paristot irti, ei aina toimi sekään. Tähän saakka olen voittanut kaikki riitani gepsin kanssa, mutta kertahan se on se ensimmäinenkin kun lopullisesti häviän. FR110:n ongelma on sen purkaminen tietokoneella. Liitin on hankala ja automaattisessa purkuohjelmassa on bugi, joten täytyy ladata data Garmin Connectiin manuaalisesti.

mp3jakuulokkeet
Kestäväksi ja luotettavaksi osoittautunut mp3-soittimeni ja sen uudet sport-kuulokkeet.

Ylempänä tulin täysin ohittaneeksi – itsestäänselvyytenä kaiketi – Sony Walkman MP3-soittimeni, joka taitaa kyllä olla ainoa vekotin, joka ei ole tähän mennessä vielä kranttuillut lainkaan – siis jos unohdetaan se, etteivät tavalliset korvanapit pysy korvilla juostessa. Hankin alkukuusta Biltemasta urheilua varten suunnitellut kuulokkeet, joiden pitäisi korvissa pysymisen lisäksi kestää myös hikeä ja muuta kosteutta – hiki on aika paljon luvattu.

Liikuttaako teknologia minua? – Jossain määrin, mutta vaikea sanoa kuinka paljon. Ehkä se selviää seuraavassa osassa.

Kaikki tässä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia näkemyksiä eivätkä tuotemerkkien haltijat tai edustajat ole niihin myötävaikuttaneet.

Linkit yllämainittuihin (tai vastaaviin tuotteisiin):

Kahvin tuoksuinen viikko

Taannoin ostin The Barn Coffee Roasterssin salvadorilaista Los Pirineos kahvia Torikeskuksen Coffeasta. Neljänneskilosta riitti suurin piirtein viikon tarpeiksi. Lempeä ja miedosti hedelmäinen kahvi soveltuu minun makuuni juotavaksi niin maidolla kuin ilmankin ja kestää myös termarissa säilyttämistä ainakin joidenkin tuntien ajan. Voin lämpimästi suositella kaikille.

Kuva Los Pirineos -kahvipussista.
Los Pirineos -kahvipussi The Barn -paahtomolta.

 

Muutoin vain kahvin ja biologian täyttämä viikko huipentui hmm monipuoliseen viikonloppuun. Lauantai-iltaan kuului Parasomnia-näytös Kankaan Pergamenttihallissa ja sunnuntai kului geokätköillessä Muuratsalon saaressa.

Tankotanssiryhmä Eccentrixin Parasomnia-näytös oli miellyttävä audiovisuaalinen kokonaisuus koreografioineen ja väreineen, vaikka alussa savua olikin sen verta sakeaan, että se jo maistui kurkussa ikävältä. Erityistä huomiota ansaitsee kauniisti kynttilöin ja pöydin sisustettu lämpiö. Parasomnia-nimi ei minulle oikein auennut, sillä enemmän nuo esitykset minusta kuvasivat unia kuin unenaikaisia liikkeitä, joihin parasomnia viittaa. Esityksen aikana minua hieman hämmenti yleisön taipumus apploodeerata mitä erikoisimmissa kohdissa esitystä (myös osien keskellä). Suurinosa yleisöstä oli naisia ja jotenkin minulle jäi tunne, että melkein kaikki miehet olivat mukana vain seuralaisina – minä tietenkin olen poikkeus joka ei sovi tähän malliin. Suosittelisin, mutta ei oikein kannata, kun kyse oli viimeisestä näytöksestä.

Muuratsalon sunnuntai oli mielenkiintoinen tosin aika raskas tutustuminen erääseen huomattavaan keskisuomalaiseen luonnonmuodostelmaan, joksi Muuratsalon saaren kokonaisuutta kai voi kutsua. Jos gepsiin on luottaminen, tuli kiivettyä mäkiä yhteensä 1,4km korkuisen suoran seinämän verran. Onneksi seinämät eivät sentään suoria olleet, vaikka monissa kohdissa lähes olivatkin. Päivän kohokohta oli varmasti Lullinvuoren luola, mutta myös kaikki Muuratsalon huiput olivat upeita kohteita. Luolaan en välttämättä olisi mennyt ilman Hymiön seuraa, mutta valitettavasti kätköilijäkolleegoille ei voi antaa favo-pisteitä. Suosittelen lämpimästi kaikille ihmisille, jotka eivät pelkää muutamaa pikkuista mäennyppylää (esim. 194m) – nähtävää riittää runsaasti myös muillekin kuin vain kätköilijöille.

Mustavalkoinen kuva georepusta.
”Vanha” ja uskollinen georeppu, joka jo kaipaa hieman korjaamista.